044 376 6033 Sähköposti

Lääkkeilläkö onneen?

 

Olen viimeaikoina törmännyt useampaan psykiatrien/psykologien teksteihin siitä, miten ihmisten pitäisi lopettaa käyminen vaihtoehtoisissa hoidoissa ja kääntyä ainoastaan oikeiden ammattilaisten puoleen. Olen asiasta todella eri mieltä ja tulen ilmoittamaan tämän kolmiosaisen sarjan viimeisessä tekstissä oman kantani melko jyrkästikin,  täysin omien kokemuksieni pohjalta. Aikaisemmat samaan teemaan liittyvät kirjoitukseni ovat nimellä “Onko avun saanti helppoa?” ja käsittelevät kokemuksiani ennen vuotta 2017.

Omakantamerkintä 5.1.2017. “Koska diagnoosi epäselvä, tehdään lähete Tyksin neurologian poliklinikalle tutkimuksiin. Aivojen magneettikuvaus Tayssissa aiemmin tehty, se ollut normaali. Muista tutkimuksista ei ole tietoa. Potilas siis ollut psykiatrian poliklinikan hoidossa oirekuvan vuoksi, tämän hoidon aikana oirekuva ilmeisesti jkv. helpottanutkin, potilas itse ajattelee, että pystynyt lähinnä jotenkin peittämään oireet ajattelun avulla ja ne olleet kuitenkin jatkuvasti taustalla. Mahdollisia neurologisia syitä kuitenkin vaikuttaisi olevan vielä poissulkematta ja siksi tehdään lähete.”

Tältä ajalta minulla ei ole taas muita dokumentteja kuin niitä sairaslomatodistuksia pyörrytys ja huimaus diagnoosilla. Minun silloinen työsuhteeni loppui helmikuun aikana. Tämän jälkeen olin aivan puilla paljailla. Ajauduin Kelan kanssa loputtomaan taisteluun ja minun piti todella pitää puoliani, jotta saisin minulle kuuluvat rahat. Tämä oli mielelleni aikamoinen takaisku, mutta urhoollisesti jaksoin puolustaa oikeuksiani. Löysin aivan uudenlaista voimaa selvitä vastoinkäymisistä, enkä hetkeen ajautunut psyykkisesti pelottaviin jaksoihin.

En halua silti väittää, että mielialani olisi ollut heti 2017 vuoden alusta onnellinen ja tasapainoinen. Fyysisesti voin huonosti ja soimasin siitä itseäni. Välillä voin paremmin, välillä en. Minulla oli vain jännä mielenrauha ja usko siihen, että kaikki tulee kääntymään vielä parhain päin. Voi että se oli vaikeaa!

Omakantamerkintä 27.3.2017 “Hyvin laaja monimuotoinen oirekuva, jossa mielialakomponentti on vahvasti mukana, psyykkinen tukihoito erittäin tärkeää jaksamisen ja työhönpaluunkin kannalta. Pyyd. psykiatrin kons. jatkohoidon ja esim. psykoterapian järjestämistä varten. Pt on tähän suostuvainen ja myös tyytyväinen. Ei tällä hetkellä ole työkykyinen. Tehdään B-lausunto jolla jatketaan sairauslomaa alustavasti 3 kk ajan että saa riittävästi aikaa hoito- ja kuntoutustoimenpiteille.”

En todellakaan ollut tyytyväinen tämän neurologin päätökseen, mutta nielin sen mukisematta. Kävin kuukausi takaperin ennen tätä lääkärikäyntiä ENMG-tutkimuksessa, josta ei löytynyt mitään poikkeavaa neurologista syytä. Minut oltiin tutkittu jo perinpohjaisesti korvia ja varpaita myöten, joten neurologia oli siis uskottava.

Tämän lääkärikäynnin jälkeen jäin odottamaan aikaa Tyksin psykiatrille, jonne sain ajan huhtikuun lopulle. Tyksin psykiatri teki jatkolähetteen kaupungin psykiatrialle, jonne sain ajan vasta kesäkuulle. Jälleen kerran minut jätettiin yksin odottamaan tuntemuksieni kanssa.

Uudet tuulet ylämäen takana

Päiväkirjamerkintä 5.4.2017 “Tarja haluis, et mulla olis enemmän suunnitelmia. Se puskee mua koko ajan eteenpäin. Jos en tiedäkään jonain päivänä mitä mä tällä hetkellä elämältä haluan? Mun visiot muuttuu hetkessä, koska oon kuin tuuliviiri vailla suuntaa. Ehkä koitan vakuuttaa itselleni, et tekemättömyys ja tietämättömyys on hyvä mulle, mut onks se sittenkään. Mitä mä pelkään? Hain korkeakouluun parille alalle. En edes tiedä onks ne sellaisia aloja mitkä mua oikeasti kiinnostaa, mutta kokeillaan nyt onnea. Uus väärä ammatti tähän rinnalle. Hienoa.”

Tarja suositteli minulle, että hakisin opiskelemaan yhteishaussa johonkin korkeakouluun. Hän mainitsi ohimennen tammikuussa, että minulle voisi sopia copywriterin hommat hyvin ja siitä innostuneena katsoin netistä mitä kautta copywriteriksi voi hakea ja löysin medianomin opinnot. Hain medianomiksi neljäntenä vaihtoehtona. En tiedä miksi laitoin sen niin toissijaiseksi. Halusin olla tradenomi.

Tätä muistellessa ymmärrän miten täydellisen hukassa olin vielä keväällä. Syksyllä 2016 halusin olla kosmetologi ja huhtikuussa 2017 tradenomi. Miten huvittavaa. Olihan se hyvä, että Tarja patisteli minua, koska en yksin ollessani tehnyt muuta kuin  parantelin itseäni ja haaveilin. Tarja piti kuitenkin huolen siitä, että pysyin arjessa kiinni,  sain välillä jopa jotain aikaan ja sai minut päättämään, että syksy olisi minun aikani ihan konkreettisesti edetä elämässä eteenpäin.

Medianomin ennakkovalintakoetehtävissä huomasin, että se on osa sitä, mitä olin lapsesta asti halunnut. Ala on se, mikä vie minua kohti suurempia tavoitteitani. Kolmen päivän pääsykokeet vahvistivat haluani ja paloani alalle ja toivoin hartaasti, ettei opiskelupaikkani menisi sivu suun vain siksi, että se olin laittanut sen kaikessa sekavuudessani viimeiseksi vaihtoehdokseni. Minulla oli silti todella vahva fiilis, että pääsen ensiyrittämällä sisään.

Päiväkirjamerkintä 25.4.2017 “Haluaisin todella pärjätä elämässä. Haluaisin näyttää itseni ja saavutuksiani ylpeänä muille. Tällä hetkellä istun vain sohvalla leikkien meediota ja odotan sen kaiken tulevan hienouden tulevan mun luokse.  Mulla on edellytykset siihen kaikkeen! Oon mä nyt kuitenkin yli puolitoista vuotta ollu hunningolla. Onneks oon saanut paljon apua mun ihanalta Kaisu fysioterapeutilta, joka on ottanut mut oikeasti hoidettavakseen! Suurta apua olen saanut myös Rosenterapiasta, minkä ansiosta huimaukseni on melkein kokonaan kaikonnut!

Terapiat on olleet tosi rankkoja henkisesti. Itkin siellä vuolaasti kaikki kerrat ja tajusin, että mulla on lapsuuteni koti- ja kouluympäristöstä liian paljon käsittelemättömiä asioita. Kerran ne oon lapsena itkenyt ja sitten jättänyt syvälle mieleni sopukoihin. Musta on pelottava tajuta, miten rajusti voinkaan reagoida fyysisesti vanhojen muistojen vuoksi. Ne on jostain syystä taas tulleet pinnalle. Fyssari selitti mulle jotain solumuistista.

En halunut todellakaan hyväksyä sitä, etteivät neurologit tai muut lääkärit voineet löytää musta mitään vikaa. Olin jotenkin ehtinyt asennoitua MS-tautiin, reumaan, syöpään, sydänvikaan, ALS-tautiin, johonkin, mut viimeiseen B-lausuntoon sain diagnoosit, joita en vain halunut hyväksyä. Mulla aletaan selvittää eri tahoilla miks mä oireilen fyysisesti ja niin voimakkaasti työelämässä ja mistä kaikki on lähtöisin. Olisin jopa halunnut, et multa oltais löydetty syöpä. Kukaan ei pitäis mua hulluna. Voisin olla rauhallisempi. Mut nyt oon maistellu ja tunnustellu sitä, ettei musta löydy mitään vakavaa ja oon vihdoin kiitollinen siitä. Hetken päästä voin muistella lämmöllä tätä sekavaa, mutta opettavaa aikaa. Mä tuun vielä terveeks.”

Tarvitsen aitoa tukea

Päiväkirjamerkintä 14.6.2017  “Minähän olen elämäniloinen, onnellinen nuori nainen. Minulla on kaikki kunnossa. Minä olen terve. Miksi minä? Aurinkoinen lapsi, joka ei koskaan itke. Joka ei ikinä pelkää. Jolla on onnellinen lapsuus ja onnelliset vanhemmat. Jotka asuvat hienostokodissa hienolla alueella. Ei. Se on ollut jotain paljon karumpaa. Iloinenkin ihminen on ihminen. Iloisellakin ihmisellä on tunteet. Onnellinen pinta jättää alleen jotain paljon enemmän. Jotain synkempää ja arvaamattomampaa. Nyt se kaikki on romahtanut taas täydellisesti. Se näkyy koko kulahtaneesta olemuksestani, väsyneistä, elottomista kasvoista, nuhjuisista vaatteista, likaisista hiuksista,(muut eivät sitä huomaa, sillä he näkevät minut pynttäytyneenä, ryhdikkäänä ja iloisena) pesemättömistä astioista ja pölykertymistä. Maksamattomista laskupinoista ja perintätoimiston kirjeistä. Koska olin viimeksi käynyt edes suihkussa? Tai pessyt hampaita? Tai syönyt?”

Tämä teksti hämmentää minua. Hetken tätä pohdittuani muistin, että olin kesällä kaksi kuukautta aivan yksin. Poikaystävä oli armeijassa ja rakas ystävä lähti yhtäkkiä kauas Suomen rajojen ulkopuolle. Näimme tämän ystävän kanssa joka ikinen päivä ja yö. Yhtäkkiä hän olikin poissa liian monien kilometrien päässä. Toisella rakkaalla ystävällä oli taas täysi vauva-arki toisessa kaupungissa. Minulla oli täällä Turussa muitakin ystäviä, mutta en tahtonut vaivata heitä. Pidin tietynlaista etäisyyttä.

Minulla ei ollut myöskään minkäänlaista aktiivista hoitokontaktia ja otin vähän myös etäisyyttä Tarjaan. Halusin kokeilla siipiäni itsenäisenä aikuisena, mutta se taisi olla liian iso pala. Kaikki kuitenkin muuttui tämän päiväkirjatekstin jälkeen parempaan, sillä poikaystävä tuli armeijasta ja Tarjasta tuli jälleen se, jonka puoleen käännyin ja jolle myönsin heikkouteni. Tuosta huomaa taas sen miten tärkeä järkkymätön ja aito tuki on.

Omakantamerkintä 22.6 “B1-laus. kunt.psykoterapiaa 1. vuosi + kunt.tukea varten. 1.9.-31.12.17. Seur. aika 2 kk:n päästä”

Tämä taas suututti minua. Yksi lausunto psykoterapiaan ja seuranta-aika vasta kahden kuukauden päähän! Missä oli se oikea tuki! Oikein hermostutti kun kaikki meni samalla kaavalla kuukaudesta toiseen.

Päiväkirjamerkintä 13.8.2017 “On niin siistii, et pääsin opiskelemaan Taideakatemiaan media-alaa! 2 viikkoa enää. Oon niin innoissani!”

Pääsin kuin pääsinkin siihen kouluun minne lopulta halusin. Tunsin olevani onneni kukkuloilla. Repuutin tahallani tradenomin pääsykokeet, etten vahingossakaan joudu taas väärälle alalle. Onneksi ne olivat Medianomin pääsykokeiden ennakkotehtävien jälkeen.

Lääkeannostani halutaan nostaa

Päiväkirjamerkintä 3.9.2017  “Muutama opiskelupäivä takana ja voin sanoa et tästä tulee huiput 4 vuotta! Mä tärisen yhä jännityksestä ja hihkun innosta, perhosii lentelee vatsassa ja elämä on ihanaa! Tiedän et oon niin oikeella alalla! Tiedän, et täs alkaa tapahtuu niin siistei asioita! Niin siistei projekteja ja mahdollisuuksia jatkuvasti!”

Omakantamerkintä 22.9.2017 “Päässyt opiskelemaan, toki pelkona että pidemmän masennusjakson jlk innostunee opinnoista liikaakin ja uuvuttaisi itsensä heti alkuun. Aloittamassa kuntoutuspsykoterapian 2x/vko ja uusi B-lausunto. Seuranta-aika mielialaoireilun takia 2 kk:n päähän. Nost. sertralin.”

Tämä psykiatrin teksti kertoo juuri siitä, miten vähän oikeasti ollaan kiinnostuneita tukemaan mielenterveyspotilaita muuta kuin lääkkein! Minulla on ollut nyt syksyllä koulujen alettua todella rankkaa, kun en ole melkein kahteen vuoteen tehnyt töitä ja yhtäkkiä alkaakin taas täysi rumba. Olin erittäin loukkaantunut, että lääkärin mielestä tarvitsisin tällaisen inhimillisen elämänmuutoksen keskellä lisää lääkkeitä.

Tiedän, että mielialaoireiluni johtui siitä, ettei kroppani ollut vielä tottunut uuteen rytmiin ja menee vieläkin aikaa ennenkuin tilanne tasottuu kokonaan. Pärjään hyvin nykyisellä lääkeannostuksellani ja haluan jättää lääkkeet pikkuhiljaa pois kokonaan, joten en noudattanut lääkärin ohjetta. Minulla on nykyään käytössä paremmat keinot. Koen, että positiivisesta ajattelusta ja itsensä kehittämisestä olen saanut huomattavasti enemmän apua kuin lääkkeistä.

Sitä ihmettelen, että psykiatrilta en ole saanut mitään käytännön vinkkejä oloni parantamiseen. Vai eikö se kuulu heidän toimenkuvaansa?

Muutokseen sopeutuminen on vaikeaa

Päiväkirjamerkintä 4.10.2017 “Mä en edes muista koska mulla olis ollut viimeks tällanen kausi, etten mä nuku kunnolla. Tä on jo toinen yö parin päivän sisään. Tosi jännä. Miten inhottavalta tuntuu pyöriä tuskan hikisenä sängyssä, varsinkin kun rakkaani kuorsaa tyytyväisenä vieressä minuutin kuluttua siitä, kun sanomme toisillemme hyvää yötä. Mul on tosi jännittynyt olo mun kehossa. Myönnän, koulun alku on ollut tosi raskasta, etten yhtään ihmettele miks käyn ylikierroksilla. Täs tapahtuu kokoajan muutenkin niin pelottavia ja isoja juttuja, et mietin välillä oonks mä oikeesti valmis tähän kaikkeen.”

Päiväkirjamerkintä 16.10.2017  “On niin häkeltävää miten nopeasti ihminen voikaan taantua saavutetuista onnistumisista ja nousuista. Miten helppoa onkaan huijata itseä, et on yhä täysin tasapainoinen ja onnellinen niin kuin kesäkuusta syyskuun alkuun. Tasapainon eteen ei edes tarvitse tehdä mitään. Kaikki onni on jo saavutettu ja se on pysyvää. Voin unohtaa taas itseni, omat tarpeeni, sekä voimavarani. Syömisen, nukkumisen, liikkumisen ja rentoutumisen voin heittää myös unholaan. Ja vóila! Onnen balanssi on taas saavutettu! On niin helppo unohtaa menneet ja vähätellä omaa paranemisprosessia. Pian huomaa vähättelevänsä itseään jopa muille. Pian ollaan taas samassa pistessä kuin marraskuussa 2016. Keho alkaa voida huonosti ja huimaus palaa. Se palaa aivan äkkiarvaamatta valmiina tuhoamaan elämää. Mulla pyörii vain fyssarin sanat siitä solumuistista ja sisäistän sen täysin. Näinhän se on. Kahden vuoden ajan helvetti on niin tuoreessa solumuistissa, et mun on oltava varovainen, otettava vielä hieman rauhallisemmin verrattuna muihin ikätovereihini ja pistettävä oikeesti mut etusijalle kaikessa! Paitsi jos haluun aloittaa taas alusta. Se ei oo helppoa. Onneksi nykyään on erittäin helppo ottaa käyttöön käytännöllisiä keinoja negatiivisia hyökyaaltoja vastaan. Onneksi nykyään tajuaa tehdä stopin nurkan takana odottavalle painajaiselle.

Ymmärrän nyt tämän huimaukseni ja kipuilujeni syyn, enkä provosoidu niistä. Alan pikkuhiljaa lisäämään liikuntaa rutiineihini, enkä unohda rentoutumisen tärkeyttä! Minulla on nyt parempi olla kuin viikko sitten, sillä olen nyt rentoutunut äänitteiden parissa joka ilta. Kehoni alkaa taas palautua hälytystilastaan normaaliin moodiin ja se tuntuu rauhoittavalta. Jättäydyin yhdestä projektista hetkittäin. Siitä luopuminen oli tuskallista. Olinko taas luovuttaja?

Tajusin et mun huimaus johtuu osittain stressistä ja siitä et yritän tehdä hommat niin hyvin kuin mahdollista, et muut voi vaan ihailla mun ahkeruutta. Oon paras ja teen muidenkin hommat. Aivan niinkuin lähihoitajan duunissakin. Mut ketä mä yritän enää miellyttää? Työtä tekevälle riittää aina töitä ja jokaisen pitää asettaa itselleen ne rajat mitkä sopii omaan kroppaan. Kukaan muu ei sitä huomaa tai vähennä taakkaa. Sellaisia ihmisiä arvostetaan, mutta ei mikään ihme. Me ollaan pohjimmiltamme niin laiskoja, että olemme aivan onnemme kukkuloilla jos pääsemme vähemmällä työmäärällä, mutta kohtuus kaikessa.”

Muutosta nykyisiin metodeihin!

Oman kokemukseni mukaan psykiatrinen hoito on aika huonoissa kantimissa. Sieltä ei saa tarpeeksi tukea, eikä tarpeeksi apua. Avun tarve on paljon isompi tarjolla oleviin resursseihin verrattuna, joten älkää siis hyvät psykiatrian alan ammattilaiset neuvoko ottamaan vastaan apua pelkästään psykiatreilta tai psykologeilta. Teitä ei ole tarpeeksi ja välillä tuntuu, että haluatte auttaa vain määräämällä lääkkeitä. Se ei ole se paras tie pysyvään apuun. Esimerkiksi masennuksensa takia pitkäaikaistyöttömäksi jääneen eteen ei tehdä mitään muuta kun uusitaan reseptejä, nostetaan lääkeannostuksia ja järjestetään ”kuntouttavana toimintana” satunnaisesti tapahtuvaa keskusteluapua. Tiedän tämän, koska olen saanut seurata sivusta erään läheiseni tarinaa. Rinnalle tarvittaisiin aivan erilaista kuntouttavaa ja POSITIIVISESSA mielessä motivoivaa toimintaa.

Olen parantanut itse itseäni tässä odotellessa, että pääsisin hoitoon. Olen ollut aktiivinen, jotta paranisin ja kykenisin taas kantamaan korteni kekoon tässä yhteiskunnassa. Vielä kerratakseni, kokeilin viime keväänä erilaisia hoitomuotoja, jotta löytäisin sen minulle mieluisimman tavan saada edes hetkellistä helpotusta oloihini. Sivusin tätä viime blogitekstissäni (onko avunsaanti helppoa –osa 2)  muutamalla lauseella. Kävin Alexander- tekniikan lisäksi yhden meditaatio –kurssin, kerran Kraniosakraaliterapiassa ja Rosen-terapiassa 3 kertaa, jonka ansiosta sain pelottavan huimaukseni kuriin. Kävin fysioterapiassa monia kertoja, minkä jälkeen nivel ja selkäkipuni, sekä huimaus ja ahdistus helpottuivat. Rentouduin jatkuvasti Tarjan neuvosta, luin kirjoja mielen kehittämiseen liittyen, kävin Tarjan Goal Mapping –valmennuksissa ja rentoutusvalmennuksissa mukana, joissa sain suunnan tulevaisuudelleni.

Olen päässyt tähän pisteeseen, missä nyt olen, pitkälti äitipuoleni tuella. Hän on ollut se ihminen ja apu, joka oikeasti välittää minusta. Jos Tarjaa ja hänen koulutustaustaa henkisen hyvinvoinnin saralla ei olisi (suggestio-ohjaaja SHY, sekä Goal Mapping –kouluttaja), en todellakaan olisi tässä tilanteessa tänään, vaan aivan varmasti sairaslomalla edelleen. Ilman Tarjaa en olisi hakenut keväällä kouluun ja löytänyt elämästäni mitään hyvää. Lymyilisin kotonani yksin itsetuhoisten ajatuksieni kanssa ja luultavasti joisin päivittäin. En tiedä, olisinko enää edes elossa.

Tällä hetkellä voin taas hyvin. Kuuntelen Tarjan kehittämiä Mielitsemppariäänitteitä, luen kirjoja ja rentoudun. Käyn myös psykoterapiassa, mutta neljän kerran jälkeen en ole kokenut saavani sieltä vielä minkäänlaista apua. Käyn siellä silti mielelläni.

En tuomitse terveydenhuollon tarjoamia psykiatrisia palveluita, mutta kyseenalaistan sen, minkälaista apua sieltä saa. Halusin kertoa oman tarinani, jotta joku samassa tilanteessa oleva rohkaistuisi etsimään apua myös muualta kuin julkisesta terveydenhuollosta.


Ami on Loistotähden Tarjan 22-vuotias tytärpuoli, jonka blogikirjoitukset kumpuavat hänen jo 11-vuotiaana aloittamistaan päiväkirjamerkinnöistä. Hänen turbulenttinen lapsuutensa ja nuoruutensa pistivät tytön mielen koville, ja muun muassa niitä asioita hän on käsitellyt päiväkirjassaan. Menneisyyden haamuja hän on onnistunut nyt jo muuttamaan omaksi voimavarakseen ja tätä oivallusten matkaa hän haluaa jakaa myös muille kertomalla omaa tarinaansa hyvin avoimesti. 

Tagged under:

Blogi

Kun uskalsin sanoa ”kyllä”, vaikka mieli hoki ”ei”

Kuvassa Yrittäjänaisten laulun säveltäjä ja sanoittaja Pirkko Jaakkola oikealla.   Mieli tekee meille jatkuvasti tepposia. Se yrittää rajoittaa…

Lue lisää

Kuljen kohti unelmia

  Päiväkirjamerkintä 15.5.2017 ”Mä pääsen idolsin koelauluihin! Oon niin onnellinen. Oon läpäissyt jo kaks osiota ja sain kutsun sinne. Ihan hitsin…

Lue lisää

Tapahtumat

Log in