044 376 6033 Sähköposti

Kun velvollisuus kahlitsee liikaa

 

Päiväkirjamerkintä 18.12.2015 ”En saa unta. Kello on 3:54 ja mun pitäisi herätä tunnin päästä. Mun ei kannata enää nukkua. Iltavuorosta aamuvuoroon herääminen on kaikkein pahinta. Tämä työ vie multa kaiken energian, koska meillä on niin vähän hoitajia vuoroissa. Kauankohan mä jaksan, kun vakkaritkin haluavat lähteä pois? He eivät yksinkertaisesti kestä enää ja ovat ihan loppu. Mä en voi lähteä. Mun olisi vielä tosi helppo irtisanoa itseni ja häipyä, mutta mä en voi. Vanhukset oikeasti tarvitsevat mua! Mun työkaverit tarvitsevat mua. Tuolta häviää ankean ilmapiirin takia koko ajan työntekijöitä samaa vauhtia, kun niitä tulee lisää. Mä en saa olla yksi niistä. En voi tehdä niin pomolle. Tuottaisin niin pahan pettymyksen jokaiselle eikä se ois oikein kenellekään. Mun on vaan jaksettava..”

Tästä kirjoituksesta tasan kuukauden päästä alkoi minun omituiset ja pelottavat fyysiset oireiluni, sekä pitkät sairaslomajaksot. Muutaman kerran pakotin itseni töihin siinä toivossa, että oireilut olisivat olleet ohimeneviä, mutta en pystynyt tekemään siellä enää mitään. Minua sattui ja huimasi pitkin päivää niin paljon, etten voinut olla edes pystyssä. Pomoni pyysi minua lopulta jäämään niin pitkäksi aikaa sairaslomalle, kunnes oikeasti selviäisi syyt sairastumiseeni.

En nähnyt valoa missään

Aloittaessani kyseisellä työpaikalla elokuussa 2015, olin jo ensimmäisten päivien jälkeen aivan rikki. Itkin vain, enkä tahtonut sinne enää takaisin. Koin siellä pahaa työpaikkakiusaamista ikäisteni keskuudessa, mutta halusin sivuuttaa sen asian, sillä pomoltani sekä asiakkailta saatu jatkuva hyvä palaute sai minut kokemaan, että minulla oli velvollisuus pysyä työpaikassa. Työpaikan huono ilmapiiri oli myös ahdistava, sillä siellä tuntui leijuvan pelkkää negatiivista energiaa.

Se, että olisin lähtenyt työpaikalta yhtä nopeasti kuin sinne meninkin, olisi ollut mielenterveydelleni paras vaihtoehto, mutta minulla oli liian suuri velvollisuudentunne (lue Tarjan blogikirjoitus “Minä olen velvollinen…”) olla ”supersankari”. Miten tyhmä voin olla? Samassa laitoin kaiken muun itseni edelle. Oman hyvinvointini edelle! Työpaikka ei kuitenkaan ollut ainut, mikä tähän vaikutti. Minulla oli menneisyydestä paljon traumoja ja olin voinut jo pidemmän aikaa huonosti.  Kyseinen työpaikka oli vain viimeinen niitti. Se niitti vei minulta mielenterveyden, josta toivun edelleen. 

Vaikka kokemukseni ovat hyvin rankkoja, ovat ne vain voimistaneet minua ja voimistavat minua edelleen päivä päivältä enemmän ja enemmän. En enää ikinä halua kokea samanlaista painajaista, jossa yritin hyvin itsetuhoisesti pyristellä pois. Painajaista, jossa mietin päivittäin eri tapoja tappaa itseni. En voi uskoa, että todella halusin päästä tästä maailmasta! Yritin jopa itsemurhaa pariin otteeseen. Olin ajautunut silloin tuntemattoman ja pelottavan mahdollisen sairauteni vuoksi pisteeseen, jossa olin henkisesti niin loppu, etten nähnyt enää valoa missään.

Päästän irti

Enää en itke kokemuksiani vaan koen, että kaiken oli tapahduttava minulle. Nyt katson tulevaan ja etsin jatkuvasti uusia voimaannuttavia asioita elämästäni. En ole velvollinen enää kenellekään muulle kuin itselleni. Minulla ei ole velvollisuutta polttaa itseäni loppuun jossain työpaikassa. Minulla ei ole velvollisuutta kysyä lupaa jonkin asian toteuttamiseen, jos sen toteuttaminen tuntuu minusta hyvältä ajatukselta. Minulla ei ole velvollisuutta pysyä ystävyssuhteessa, jos se tuo pahaa mieltä, tuntuu velvollisuudelta tai vie enemmän energiaa kuin antaa sitä. Minulla ei ole velvollisuutta tehdä asioita, jotka ovat vastoin moraaliani. Minulla ei ole velvollisuutta käyttäytyä, pukeutua tai tuoda itseäni esille niinkuin muut minulta odottavat tai jopa painostavat. Minulla ei ole velvollisuutta olla aina iloinen, tasapainoinen, rauhallinen tai onnellinen, sillä minäkin olen vain ihminen. Jos sairastun uudelleen, minulla ei ole mitään velvollisuutta selitellä sitä muille vaan sairastun silloin hyvällä omalla tunnolla. Jokin syy sairastumiseen on aina taustalla. Haluan kuitenkin olla rehellinen sinulle; löydän yhä melkein päivittäin uusia asioita, joista olen muka velvollinen jollekin. Onneksi elämä on oppimista ja kehittymistä- olen vasta matkani alussa!

Velvollisuudentunnottomuudessa on pidettävä kuitenkin järki mukana. Jokaisen ihmisen kanssa on tultava toimeen ja meillä on velvollisuus noudattaa mm. lakeja. Emme voi lähteä tekemään kaikkia asioita täysin omasta halusta, mutta ymmärrät varmaan pointtini.

Minä olen päästämässä lopullisesti irti velvollisuudentunnon kahleistani, mikset sinäkin kokeilisi?


Ami on Loistotähden Tarjan 22-vuotias tytärpuoli, jonka blogikirjoitukset kumpuavat hänen jo 11-vuotiaana aloittamistaan hyvin syvällisiä asioita pohdiskelevista päiväkirjamerkinnöistä. Hänen turbulenttinen lapsuutensa ja nuoruutensa pistivät tytön mielen koville, ja niitä asioita hän on käsitellyt päiväkirjassaan. Niitä asioita hän prosessoi myös tänä päivänä yksin, yhdessä Tarjan kanssa ja terapiassa. Menneisyyden haamuja hän on onnistunut muuttamaan jo nyt omaksi voimavarakseen ja haluaakin jakaa tätä matkaa myös muille. 

Tagged under:

Blogi

Kun uskalsin sanoa ”kyllä”, vaikka mieli hoki ”ei”

Kuvassa Yrittäjänaisten laulun säveltäjä ja sanoittaja Pirkko Jaakkola oikealla.   Mieli tekee meille jatkuvasti tepposia. Se yrittää rajoittaa…

Lue lisää

Kuljen kohti unelmia

  Päiväkirjamerkintä 15.5.2017 ”Mä pääsen idolsin koelauluihin! Oon niin onnellinen. Oon läpäissyt jo kaks osiota ja sain kutsun sinne. Ihan hitsin…

Lue lisää

Tapahtumat

Log in