044 376 6033 Sähköposti

Avun saantiko helppoa? Osa 1

 

Olen viime aikoina törmännyt useampienkin psykiatrien/psykologien tekstihin siitä, miten ihmisten pitäisi lopettaa oman mielenterveytensä hoidattaminen vaihtoehtoisissa hoidoissa ja kääntyä ainoastaan oikeiden ammattilaisten puoleen.

Haluan avata omien kokemuksieni pohjalta vähän erilaisesta näkökulmasta tätä asiaa. Muun muassa sitä, miten vaikeaa on saada apua ja miten kauan saa odottaa hoitoon pääsyä. Miltä tuntuu, kun tuntuu, ettei kukaan terveydenhuollossa välitä oikeasti, mitä minulle kuuluu? Pallotellaan vain lääkäriltä toiselle, eikä kukaan ole valmis ottamaan kokonaisvastuuta. Jätetään kylmästi taistelemaan Kelan ja muiden julkisten tahojen kanssa siitä, että saisin itselleni oikeutetusti sen mitä minulle kuuluu.

Onneksi olen ollut vahva ja minulla on ollut Tarja suurena tukena. Jos olisin ollut täysin ilman tukea, olisin puolentoista vuoden sairaslomani aikana ehtinyt eristäytyä koko yhteiskunnasta. Olinhan jo pahasti matkalla sitä kohti. Puolitoista vuotta on kuitenkin todella pitkä aika elää epätietoisuudessa ja vähissä rahoissa, joista saa koko ajan taistella mm. Kelan kanssa.

Koen, että minut jätettiin pahasti heitteille siinä vaiheessa kun halusin tietää mikä minulla on ja halusin parantua. Ravasin lääkäriltä toiselle ja toinen toisensa jälkeen he kumosivat edellisten lääkäreiden diagnooseja. Vaikka minut otettiin myös psykiatrian piiriin, ei se tarkoittanut, että minua olisi oikeasti hoidettu. Kun vihdoin viimein pääsin jonkun vastaanotolle, minulle yleensä vain kirjotettiin kerta toisensa jälkeen lisää sairaslomaa ja määrättiin lisää lääkkeitä. Koko ajan menin siinä odotellessa huonompaan kuntoon.

Onko psykiatrian tarkoitus tehdä kaikista potilaistaan niin sairaita, etteivät he pärjää enää ilman lääkkeitä ja laitoshoitoa? Minusta tuntuu, että sen odottamisen tarkoitus oli juuri se. Missä on ennaltaehkäisy? Mietin jatkuvasti sitä, miksei yhteiskunta ole pitänyt huolta minusta? Miksei kukaan ole vastannut ja miettinyt kokonaishoitoani, vaan jatkuvasti on vaan palloteltu henkilöltä toiselle?

Tämä kirjoitus on moniosainen, sillä se olisi muuten kilometrin pituinen. Kerron nyt tarinaani kronologisessa järjestyksessä ja keskityn päiväkirjamerkintöihini ja Omakannassa oleviin lääkärien merkintöihin. Näistä toivottavasti saatte jonkinlaisen käsityksen siitä, kuinka huonosti olen saanut apua, enkä varmasti ole ainut saman kohtalon kokenut. Ensin on kuitenkin palattava siihen mistä kaikki alkoi.

Amiksesta se lähti

Päiväkirjamerkintä 1.11.2012 “Mulla on ystävän kans huonot välit. Kaikki alkoi kun ryyppäsin vitusti viinaa, pyörin väärissä piireissä, maistoin hasista ja poltin tupakkaa. Eka kerta sellast paskaa ja nykyään poltan aina kännissä. Toi hasis laukaisi sen, että musta tuli ihan erilainen, kaikki menneet palas pintaan ja alko oikeasti tuntuu etten pysty menemään työharjoitteluun sairaalaan vuodeosastolle, enkä sit mennytkään. Siitä alkoi meidän alamäki. Oon joutunut tekemisiin kuraattorin, terkkarin ja psykologin kanssa. Mulla todettiin alkava masennus jne. Oon siis toisin sanoen saanut paljon paskaa mulle. Kukaan aikuinen ei luota muhun. Oon jäänyt kaikista valheista ja tekemisistä kiinni. Noi on saanu selville, että oon ryypänny ihan vitusti.. ”

Minulla on todella epämääräiset muistikuvat tuosta ajasta. Olin alaikäinen, opiskelin toisella paikkakunnalla ja minulla meni lujaa. Muistan, miten minut pakotettiin kuukaudeksi takaisin kotiin rauhoittumaan. Minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa lähteä juttelemaan psykologille tai kuraattorille asioistani. Kävin pakolliset pari keskustelua ja sen jälkeen haistatin pitkät koko systeemille. Laitoin monesti puhelimeni kiinni aamulla herättyäni ja jatkoin unia, sillä välin kun terveydenhoitaja ja kuraattori yrittivät monia turhia epäonnistuneita kertoja ottaa minuun yhteyttä.

Hurja, railakas, bileiden täyteinen elämäni vain jatkui samaa rataa ja jatkoin aikuisille valehtelua päivästä toiseen. Kukaan ei tiennyt, miten asiani oikeasti olivat, vaikka kotona olikin pieni aavistus. Minua olisi autettu, mutta en ollut halukas yhteistyöhön.

Omakantamerkintä 13.5.2014 “Anne-Mari tulee nyt sovitusti vo:lle keskustelemaan. Työharjoittelu jäänyt kesken edellisellä viikolla, koska koki kovaa ahdistusta ennen kun pääsi tk:n vuodeosastolle menemään. Kotoaan jopa lähti töihin, mutta alkanut matkalla itkemään eikä pystynyt lopulta enää ollenkaan menemään työhön. Tätä on harjoittelujen aikana tapahtunut ennenkin Anne-Marille. Koulusta poissaoloja on runsaasti. Tulee tunnollisesti kyllä usein paikalle, mutta vasta aamutuntien jälkeen kun on herännyt. Täytetty nyt Beck testi vo:lla ja saa 19 pistettä, eli kohtalainen tai keskivaikea masennus. Yritetty ennenkin ohjata Anne-Maria keskusteluapua saamaan, mutta ei ole ollut halukas. Itsetuhoisuutta ei Anne-Marilla ole. Itkee jatkuvasti ja tuntee syyllisyyttä, ettei saa mitään vietyä loppuun.”

Omakantamerkintä 26.8.2014 “Anne-Mari varaa itse aikaa vo:lle keskusteluun. Kertoo, että tilanne on kääntynyt vielä huonompaan suuntaan sitten viime kevään ja kaipaa nyt itselleen apua. Kertoo nyt ymmärtävänsä lopultakin, ettei pärjää enää itsekseen. Psykologille tehty lähete jo keväällä ja sinne menossakin nyt 1.9. ensimmäisen kerran. Täyttää vo:lla uudelleen BECK testiä, josta saa nyt 37/38 pistettä, eli vaikea masennus. Kotona kertoo pelkäävänsä olla yksin ja pakoilee kaikkia velvollisuuksiaan. Yksin ollessaan ei juurikaan syö edes mitään. Koulutehtäviä on keväästä paljon rästissä ja nyt jo syksystä tullut taas poissaoloja runsaasti.”

Kun vihdoin otin yhteyttä terveydenhoitajaani, olin ymmärtänyt, että tarvitsen oikeasti apua. Olin tehnyt koko kesän töitä yhdessä vanhainkodissa, mutta heikon jaksamiseni vuoksi en saapunut aina töihin, vaan tekeydyin kipeäksi mielialan tai darran vuoksi. Tuo kesä oli muutenkin mennyt kauheassa sumussa ja nälkälakossa. Voin psykkisesti jo niin huonosti, että halusin itselleni pikaista apua.

Omakantamerkintä 2.9.2014 “Anne-Mari opiskelee lähihoitajaksi neljättä vuotta, tarkoituksena olisi valmistua keväällä. Hän ei läheskään aina jaksa nousta sängystä ylös. Aamut ovat pahimpia, mutta hän on väsynyt koko päivän. Masennus alkoi lähihoitajakoulutuksen toisella luokalla ja on nyt pahentunut. Kuntoutus Anne-Mari haluaa parantua ja on valmis tekemään töitä sen eteen. Hän myös uskoo paranevansa. Kerroin masennuksesta ja sen hoidon kognitiivisista periaatteista eli siitä, että pyrimme ajatusten ja toiminnan kautta vaikuttamaan tunteisiin/mielialaan ja käymme läpi arkisia tilanteita ongelmia ratkaisten.”

Päiväkirjamerkintä 23.10.2014 “Olin tänää taas psykologil. Vitsi se oli helpottavaa kun pääs oikeasti purkamaan ajatuksiaan. Sen jälkeen kun puhuin sen kans ni tuntuu et kaikki on hallinnassa ja kaikkeen löytyy ratkaisu! Se sai mut miettimään et aloittaisin taas kuoron, salin ja joogan. Haluun parantuu.”

Leimautuminen hulluksi pelottaa

Vaikka näistä teksteistä saa kuvan, että olisin ollut sillä hetkellä motivoitunut käymään psykologilla, en silti käynyt. Omakantani täyttyy psykologin merkinnöistä, että en saapunutkaan sovittuun tapaamiseen. Luulin ymmärtäneeni koko tilanteeni vakavuuden, mutta en oikeasti ymmärtänytkään. Ajattelin, että se oli jotain aikuisten hössötystä. Olinhan minä normaali nuori. En varmaan halunnut leimautua ja tuntea itseäni erilaiseksi. Tiedän myös muita nuoria, jotka samalla tavalla kuin minä tietävät että tarvitsevat apua, mutta eivät halua leimautua tietynlaiseksi.

Yksi tuttavani kysyi kerran ”Oisinks mä sit joku hullu vai?” Veikkaan, että on paljon niitä ihmisiä, jotka eivät halua leimautua näiksi ”hulluiksi”. Siksi esimerkiksi valmennukset ja muut vaihtoehtoiset hoidot ovat todella miellyttävä vaihtoehto, koska niissä kukaan ei leimaudu. Kynnys mennä vaihtoehtoisiin hoitomuotoihin on paljon pienempi, eikä siinä tarvitse nolostella itseään.

Jos olisin muutama vuosi sitten jo tutustunut vaihtoehtoisiin hoitomuotoihin, veikkaan etten olisi joutunut käymään näin rankkaa jaksoa läpi ollenkaan, vaan ongelmani olisi hävinnyt nopeammin! Vai onko se vaan niin, että kaikki tulee eteen silloin kun siihen on valmis? En tiedä.

Osa 2 jatkuu tästä kolmen viikon päästä.


Ami on Loistotähden Tarjan 22-vuotias tytärpuoli, jonka blogikirjoitukset kumpuavat hänen jo 11-vuotiaana aloittamistaan päiväkirjamerkinnöistä. Hänen turbulenttinen lapsuutensa ja nuoruutensa pistivät tytön mielen koville, ja muun muassa niitä asioita hän on käsitellyt päiväkirjassaan. Menneisyyden haamuja hän on onnistunut nyt jo muuttamaan omaksi voimavarakseen ja tätä oivallusten matkaa hän haluaa jakaa myös muille kertomalla omaa tarinaansa hyvin avoimesti. 

Tagged under:

1 Comment

Tiesitkö, että

  • Tiesitkö 5
    n. 5% meidän ajattelustamme ja toiminnastamme on tietoista ja n. 95 % alitajuista?…

Blogi

Avun saantiko helppoa? Osa 1

  Olen viime aikoina törmännyt useampienkin psykiatrien/psykologien tekstihin siitä, miten ihmisten pitäisi lopettaa oman mielenterveytensä hoidattaminen vaihtoehtoisissa hoidoissa ja kääntyä ainoastaan…

Lue lisää

Ota elämästä irti kaikki minkä saat

  Päiväkirjamerkintä 30.8.2008 ”Olin tänään mun ensimmäisessä kolarissa! Oltiin just tultu Caribiasta uimasta ja elokuvista. Isi odotti liikennevaloissa normaalisti, kun vihreä valo…

Lue lisää

Tapahtumat

Log in