044 376 6033 Sähköposti

Arvet koulun penkiltä

 

“Rakas lapsi, sinulla ei ole mitään hätää. Kaikki on hyvin. Voin vain kuvitella miten peloissasi olet uuden luokkasi edessä, huuli turvonneena täynnä tikkejä. Mihin olet tullut? Mietit varmaan vanhoja kavereitasi, jotka jäivät Halikkoon, mutta olet nyt turvassa. Vaikka jouduit veljesi kanssa lähtemään äitisi luota, on hänkin turvassa. Se, että isi laittoi sinut kouluun tänään oli inhimillinen virhe. Isi ei vain tiennyt miten olisi voinut toimia eilisessä tilanteessa. Se oli uusi tilanne teille kaikille, jokainen yhtä hukassa. Hän kuitenkin hoiti rakastavasti asian niin hyvin kuin pystyi. 

Mieti, minkä uuden mahdollisuuden olet saanut tutustua uusiin ihmisiin. Saat paljon uusia kavereita! Kaikki pitävät sinusta! Huomaat varmaan, miten kiinnostuneina kaikki katsovat sinua. Nyt pää pystyyn ja rinta rottingille. Pojatkin katsovat uteliaan kateellisena tikkejäsi miettien mikä rämäpää tyttö olet. Ei ihan jokainen tyttö saa tikkejä huuleen. Teit myös hyvin viisaasti, kun eilisellä onnettomuushetkellä tajusit pitää tiukemmin kiinni käsipuomeista ja näin satutit vain huulesi. Tilanne olisi nyt huonompi, sillä olisit lentänyt kuin leppäkeihäs pitkälle ja mahdollisesti saanut vakavampia ruhjeita. Tikit tekevät sinusta selviytyjän. 

Tykkäät olla koulussa ja teet kaikkea hauskaa ystäviesi kanssa. Voitat myöhemmin reilukaverivaalit ja saat hymytyttöpatsaan. Olethan Anne-Mari Aurinkoinen, niin kuin tädit keksivät jo päiväkodissa. Vaikka luokkakaverisi haukkuu sinua Paska-Maijaksi kaikkien kuullen, ota se kohteliaisuutena.  Tiedät, että hänelläkin on taustalla rankkoja muistoja, jotka vaikuttavat hänen käytökseen, eikä näin tarkoita oikeasti sitä mitä sanoi.”

Tämä oli pätkä viime keväänä kirjoittamastani kirjeestä 7- vuotiaalle minulle. Halusin pohtia syvemmin asioita, minkä vuoksi käyttäydyn ja reagoin eri tilanteissa niin kuin käyttäydyn. Ymmärsin niiden johtuvan lapsuudestani ja osaksi juuri tuosta traumaattisesta ensimmäisestä koulupäivästä. Kirjeen avulla loin minulle uusia ja parempia muistoja. Luin keväällä  Ben Furmanin “Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus” -kirjan, jonka innoittamana halusin käsitellä omaa menneisyyttäni, jotta minäkin voisin saada onnellisen lapsuuden. Ja sen todella sain!

Voin kertoa, että prosessi on ollut hyvin raskas ja pitkä. Tämä prosessi on minulla yhä käynnissä, eikä se ole helppo. Minun pitää tehdä jatkuvasti työtä mieleni kanssa ja paljon!  Luin monia kirjoja aiheeseen liittyen, joiden pohjalta olen tehnyt omia analysointejani. Minulla on keväältä päiväkirjassa monia sivuja ristiriitaisia vuoropuheluja itseni kanssa, kun pohdin erilaisia huonoja ominaisuuksiani. Monien itkujen ja turhautumisten jälkeen olen alkanut ymmärtää paremmin itseäni sekä muita. Annoin anteeksi kaikille, jotka ovat satuttaneet minua ja taakkani keveni. Tuo kirje ratkaisi kaiken ja opin katsomaan asioita toisesta perspektiivistä. 

Minulta vietiin kaikki

Traumaattisen koulupäivän seurauksena muutuin aurinkoisesta, rohkeasta ja sosiaalisesta pikku-Amista hiljaiseksi ja ujoksi. En nähnyt enää ikinä niitä kavereita halikosta, joiden kanssa olin leikkinyt välitunnilla. En saanut hyvästellä. Minulle ei kerrottu miksi niin tapahtui, niin vaan tapahtui. Kaikki tämä vaikutti minuun ihmisenä. Siitä ei koskaan puhuttu. Se oli tabu.

En uskaltanut enää viitata tunneilla ja minua pelotti lukea ääneen. Luokan edessä pidettävät esitelmät olivat kauheimpia. Minulla oli tunne, kuin opettaja olisi tahallaan pakottanut minut luokan eteen. Mietin, miksi luokan edessä ei olisi voinut olla vain ne, jotka siellä viihtyivät? Miksi minun pitäisi avata suuni? Miksi minun pitäisi mennä taas kaikkien eteen nöyryyttämään itseäni?

Välitunnitkin olin todella usein yksin. Kukaan ei jutellut minulle. Seisoin vain pimeässä nurkassa katoksen alla ja toivoin, että tunti alkaisi pian. Pidemmillä ruokatauoilla söin niin nopeasti kuin pystyin, jotta voisin mennä luokkamme viereiseen vessaan piiloon loppuajaksi. En halunnut, että kukaan näkee säälittävyyttäni. Koin, että hiljaisuuden ja ujouden takia minulle naurettiin.

Muistan ne monet kerrat, kun myös itkin välitunnilla ja minua kiusattiin. Koin, että olin yksin pahassa maailmassa, turvattomana ja arvottomana hylkiönä. Minulla ei ollut turvaa koulussa eikä kotonakaan. Olin yksin. Tästä eteenpäin kaikki on hyvin sumuista muistoissani. Muistan ainoastaan ilkeitä kommentteja: “En mä haluu istuu tollasen Paska-Maijan viereen!” , “Mikä kehari sä oikein olet?” “Sulla on ihan pojan nenä.”, “Sä oot niin typerä. Yritä olla sellanen ku oot. Et oo hauska, vaikka ehkä luulet niin.” Tai “Ei ketään kiinnosta ootko sä siinä vai et. Hiippailet vaan aina siihen viereen, mut ei ketään kiinnosta!” Ja ne kommentit sattui. Muistan myös, kuinka minua imitoitiin tikkihuulena nostamalla sormella huulta ylös, “Kato, mä oon nyt Ami”. Ne hetket ovat syöpyneet mieleeni ja kaikuvat yhä takaraivossani.

Ollessani 7-vuotiaana peloissani luokan edessä huuli tikattuna, oli kuin olisin ollut siinä ilman vaatteita –  naurunalaisena, suruttoman armottoman arvioinnin kohteena. En itkenyt vaan pelkäsin niin älyttömästi. Itkin itkuni vasta kotona.  Minulta oli viety kaikki: oma äiti, ystävät, tuki, turva ja seisoin siinä muiden edessä avuttomana, heikkona ja haavoittuvana. Oppilaiden epäluuloiset ja ilkeät katseet porautuivat mieleni syövereihin, enkä halunnut kokea enää koskaan samanlaista tunnetta. Muiden käytös minua kohtaan vahvisti sen, että olin naurettava turvonneella huulellani, jota yritin peitellä epätoivoisesti villapaitani kaulukseen. 

Koulu pelotti

Minulle tulee yhä samanlaisia 7-vuotiaan Amin tuntemuksia, jos joudun esiintymään jollekin tai puhumaan ääneen suuremmalle ihmisjoukolle. Eikä sen tarvitse olla kuin yli 5 ihmistä. Minulla on silloin tunne, että kaikki arvostelevat minua ja samalla näkevät lävitseni näkymättömät tikkini ja alastomuuden. Tiedän, että kaikki on lähtöisin tuosta traumaattisesta päivästä. Se vaikutti niin voimakkaasti ajatuksiini ja epäilyksiini muiden ihmisten pahuudesta, sekä minusta itsestäni ihmisenä. Ajatusmaailmaani ikään kuin vääristyi. Käyttäydyin siten, että muut pystyivät kohtelemaan minua ikävästi ja annoin muille vallan. 

Otteita päiväkirjoista eri vuosilta:

”2.3.2006 Mä en tahdo mennä kouluun, kun siellä on kamalaa. Tein mut tahallaan kipeeks ja iskä antoi mun jäädä kotiin. Jee.” 

“26.3.2009 Ja taas lintsaillaan.” 

”4.5.2010 Kaks itkettyy yötä takana. Meen jossain vaiheessa juttelee kouluterkkarille, kun on ruvennut tuntuu viimeisen kuukauden aikana koulus inhottavalta. Haluun sielt pois jokaiselt tunnilt. Kaikki on tuskaa. Senki takii ku ei oo ku yks kaveri ja sekään ei välitä enää vaan häpee, dissaa ja muuta inhottavaa.” 

”4.1.2011 Mua pelottaa, että kun meen opiskelemaan, etten saa  sieltä yhtään kaverii. Se ois hirveet. Oisin yksin. Aina! Toivottavasti niin ei käy. Pliis oikeesti! Kun kukaan ei nytkään halua olla mun kans.”  

”29.10.2011 Jäin muuten koulusta pois silloin joskus sen luokkakavereitten kans pidetyn faitin takii. Itketti heti aamul herätes ni soitin sit terkkaril ja pyysin lupaa jäädä kotiin.” 

”22.5.2013 Mua ahdistaa täl hetkel koulu. Liikaa rästejä mitä pitää suorittaa, liikaa tunteja poissaoloja.. Mut uhataan erottaa koulust.  Mul on muutenkin kaikki ihan sekasin ja  tekemättä. Kaikki on pelkkää sotkuu. Mä vaan ingnooraan kaikki tehtävät ja keskityn hauskanpitoon, kavereihin ja bailaamiseen. Oon idiootti.”

Viimeisestä päiväkirjamerkinnästä huomaa, miten menneet vaikuttivat arvostukseeni koulunkäyntiä ja terveyttä kohtaan, sekä epäilemään myöhempien opiskeluaikojen koulukavereitani.

Usko parempaan huomiseen

Kuitenkin, kun muistelen paria lapsuuteni syntymäpäivää, niin kaikki kutsutut luokkakaverit tulivat aina paikalle. Minutkin kutsuttiin. Synttäreiltä otetut kuvat ovat täynnä iloa ja hyvää mieltä. En todellakaan ymmärrä miksi koin, että minua kiusattiin. En enää edes muista. Muistan vain ne huonot hetket ala-asteelta 8. luokkaan. Koin silti myös monia hyviä hetkiä kaikkien kanssa, etenkin 9. luokalla. Minulla oli ihana luokka, jota ikävöin yhä, mutta en ymmärrä miksi ne hetket ovat pimennossa. Se hämmentää minua niin paljon. 

Lapset osaavat olla todella ilkeitä toisilleen tahtomattaankin, koska he eivät ymmärrä satuttavansa toista.  Vaikka he eivät tarkoita mitään pahaa, voi se jättää pahat arvet. Jokainen kokee kiusaamisen eri tavalla. Minä olin niin herkkä ja haavoittuvainen kokemusteni vuoksi, joten koin hyvin vääristyneesti kaiken mitä minulle sanottiin. Koin, että kaikki olivat minua vastaan. Joku muu lapsi olisi puolustautunut uhmakkaasti ja itsevarmana, näyttänyt kuinka häntä kuuluu kohdella. Minä tein toisella tavalla, alistuin ja nyt voin sanoa, että hyvä niin.

Traumani on tuonut minulle myös hyviä asioita. Osaan arvostaa aivan eri tavalla niitä ihania asioita ja hetkiä, joita elämällä on antaa minulle. Ne hetket ovat kultaakin arvokkaampia. Kokemusteni ansiosta minun on tulevaisuudessa helpompi auttaa samanlaisten asioiden kanssa painivia. Minusta on kasvanut kiltti, lojaali, hyväntahtoinen ja hyväsydäminen tyttö ja olen löytänyt ympärilleni ne rakastavat ihmiset, jotka arvostavat minua. Ensimmäinen askel parempaan oli menneisyydelle anteeksi antaminen. Sanoin hyvästit sille pikku-Amille, joka minussa roikkui ja aiheutti negatiivisia tunteita.

Olen huomannut, että monet ihmiset, niin nuoret kuin vanhat, elävät menneessä. He perustelevat viisaasti tiedostaen, että se juontaa juurensa lapsuudesta. Mutta se tyyli, millä he sitä tuovat sen esille, on täynnä ironiaa, katkeruutta, vihaa ja pelkoa. Voi myös olla, että niistä menneisyyden käärmeistä vaietaan täysin ja yritetään elää täydellisesti suoriutumalla ja selviytymällä elämästä mahdollisimman kunnialla, jotta voisi lopulta lakaista kaiken pahan maton alle ja unohtaa kokonaan.  Silti ne käärmeet koputtelevat takaraivossa ja vaikuttavat tekemisiin, jotka ennen pitkää lähtevät purkautumaan työssä, ihmissuhteissa ja parisuhteessa, päihdeongelmina, sairastumisina, rikoksina jne. Minäkin hyväksyin käärmeeni ja elin niiden kanssa pitkään lopulliseen romahtamiseen saakka, mutta tiedän pystyväni nykyään parempaankin; käsittelen ne! 

Jos sinua kiusataan, älä vaivu epätoivoon vaan usko parempaan huomiseen, niin kuin minäkin tein joka ikinen ilta. Vuosia. Tiedä, että sinulla on edessäsi loistava tulevaisuus! Jos näet, että toista kiusataan, puolusta kiusattua, ole hänen tukena ja anna hänelle tunne olla tärkeä, välitetty, arvostettu ja rakastettu. Kaikki ovat saman arvoisia. Jokainen, joka kohtelee toista huonosti, voi itse yhtä huonosti. Muista, että täällä maailmassa on paljon niitä, jotka uskovat sinuun ja haluavat sinulle pelkkää hyvää. Älä luovuta koskaan. ❤ 

Tagged under:

Blogi

Kun uskalsin sanoa ”kyllä”, vaikka mieli hoki ”ei”

Kuvassa Yrittäjänaisten laulun säveltäjä ja sanoittaja Pirkko Jaakkola oikealla.   Mieli tekee meille jatkuvasti tepposia. Se yrittää rajoittaa…

Lue lisää

Kuljen kohti unelmia

  Päiväkirjamerkintä 15.5.2017 ”Mä pääsen idolsin koelauluihin! Oon niin onnellinen. Oon läpäissyt jo kaks osiota ja sain kutsun sinne. Ihan hitsin…

Lue lisää

Tapahtumat

Log in